Paljasjalkaista vaellusta Rio Chillarilla

Vietin tämän vuoden kesälomani Espanjan Andalusiassa Nerjassa. Erittäin viehättävä ja kiva pieni rantakaupunki lähellä Malagaa.

Välttääkseni pahimmat plagiointisyytökset, en toista samoja juttuja, joista vaimoni jo kirjoitti omassa blogissaan, joten kerron ainoastaan päiväretkestämme Rio Chillar -nimisellä vaellusreitillä. Se on tarina huonosta valmistautumisesta, kivusta ja kauneudesta.

Rio Chillar on itse asiassa Nerjan läpi kulkevan joen nimi, mutta se on myös suosittu vaellusreitti. Saimme tietää reitistä osana keskustelua ja ymmärsimme vain, että matkalla saattaa kastua ja että reitti kulkee jokea pitkin.

Tässä vaiheessa oli vielä kuivaa.

Käveltyämme auringon paahteessa kohti reitin alkupäätä, aloimme ymmärtää että kastuminen ei ollut vain todennäköisyys, vaan välttämätöntä. Kallioisen maaston välissä kulki pyöreiksi hioutuneiden kivien peittämä väylä, jossa risteili matalia virtoja. Otin kengät (Feelmax Osma 4) pois jalasta, sillä ne olivat kokeneet jo kovia Kappadokiassa. Ne eivät pidä kokemukseni mukaan vedestä, eivätkä kestä vaikeata maastoa hajoamatta.

Olen joskus harrastanut aika paljon paljain jaloin juoksemista ja kävelyä, mutta nykyään se on rajoittunut pääasiassa minimalistikenkien käyttöön ja ajoittaisiin kävelyihin läheisillä hiekkateillä tai Malminkartanon Jätemäellä. Jalanpohjani eivät ole tällä hetkellä edes erityisen paksut, jos vaikka verrataan vaimooni, joka käveli sandaaleilla melkein koko kesän. Nahan paksuudella ei kuitenkaan ole niin paljon väliä, kuin jalkapohjien herkkyydellä. Mitä paksupohjaisimmissa kengissä on tottunut kulkemaan, sitä herkemmät jalanpohjat.

Päivän jalkinevalinnat. Nahkasandaalit eivät myöskään olleet ideaali ratkaisu vedessä kävelylle.

Matkan päästä kallioseinämät lähentyivät ja tekivät reitistä avokattoisen tunnelin ja kävelimme melkein koko ajan vedessä.

Mukulapohjaisessa joen pohjassa tuntui alussa jopa ihan kivalta, vaikkakin piti katsoa mihin astuu. Pystyin jopa kävelemään aika ripeää vauhtia. Ajattelin että kyllähän kävelyn pitäisi onnistua ihan kivasti, vaikka välillä vähän sattuisikin. Itseluottamusta lisäsi se, että kävelin suurimman osan Karhunkierroksesta muutama vuosi takaperin paljain jaloin. En kuitenkaan tiennyt mihin olin ryhtymässä.

Suunnilleen tunnin päästä vauhti oli jo hidastunut reilusti ja jalanpohjat olivat ottaneet vastaan aikamoista mukilointia. Jokaisen askeleen asettaminen piti tehdä huolellisesti, etten vain menettäisi tasapainoa ja joutuisi ottamaan apuaskeleita sokeasti ja astumaan vahingossa jalkapohjani keskiosalla pohjasta ulkonevaan kiveen. Pystyin kuitenkin nauttimaan matkasta, koska maisemat olivat mahtavat ja nautin eväinä olleista pähkinöistä, marjoista ja kuivatuista hedelmistä.

Keskity. Au. Keskity. Au...

Reitillä oli muitakin ihmisiä ja kaikilla heistä oli joko lenkkarit tai erityisesti vedessä kävelyyn tarkoitetut jalkineet. He kulkivat ainakin tuplasti nopeammin kuin me ja paljaita jalkojani tuijotettiin aika paljon.

Välillä joen vieressä kulki kapea maakaistale, jolla pystyi kävelemään vähän matkaa ja käytin yleensä nuo tilaisuudet, sillä kuivalla maalla oli helpompaa. Vedessä kivet olivat melkein kuin golf-palloja kovalla lattialla. Rannalla oli tasaisempaa ja siten jalat sekä mieli saivat vähän aikaa lepoa kivulta. Kengät polttelivat hieman repun pohjalla, mutta en silti halunnut laittaa niitä jalkaan ja olin tavallaan jo henkisesti ottanut haasteen vastaan kävellä koko reitin kengittä.

Näiden maisemien takia kannatti kärsiä.

Parin tunnin päästä joutui jo keskittymään siihen ettei pidätä hengitystä kävellessä kivien päällä. Kipu aiheutti myös jännityksiä hartioissa, mikä alkoi nostamaan pintaan niskaperäistä päänsärkyä. Jalanpohjat olivat aika arat ja se mikä oli alussa hierovaa painetta, oli nyt tympeää kipua, joka tuntui pahenevan jatkuvasti.

Yhdessä kohdassa reittiä kivet olivat kuin äskettäin louhittuja marmorikuutioita. Niiden kanssa sai olla varovaisempi, mutta niiden karkea pinta oli sentään pitävempi kuin pyöreissä mukuloissa. Seinämistä oli pudonnut veteen isoja lohkareita, mikä sai pälyilemään vainoharhaisesti yllä nousevia kallioita.

Kohteenamme oli päästä joen varrella oleville monille vesiputouksille, joista ainakin yhden piti olla suositumpi ja näkemisen arvoinen. Emme olleet varmoja miten pitkä matka putoukselle oli, mutta se taisi olla arviolta 4-5 km.

Suunnilleen puolessa välissä matkaa vesi virtasi hitaasti allasmaisessa muodostelmassa, jonka rannoilla mahtui istumaan syömään eväitä. Voi toki olla että paikka oli ihmisen muovaama. Vietimme puolisen tuntia syöden ja antaen jalkojen levätä.

Tauon jälkeen piti hyödyntää kohdalle sattunut puunrunko itsestäänselviin tarkoituksiin.

Matka jatkui armottomasti kivuliain askelein kauniissa maisemissa. Reitti alkoi muuttua kapeasta railosta terassimaisiksi nousuiksi, joissa piti usein hieman kiivetä ja varoa liukkaita kiviä. Isot sileät kivet olivat ihan tervetullutta vaihtelua jo melko möyhennetyille jaloille. Välillä kuitenkin tuli astuttua erityisen kipeästi kantapäällä tai jalan holvilla suoraan kiveen, mikä sai jalan lamaantumaan vähäksi aikaa kokonaan. Mitään vakavaa ei kuitenkaan sattunut onneksi.



Viimeinen pätkä maastosta oli erityisen mielenkiintoinen kun se muuttui isojen kivien kansoittamaksi nousuksi. Sain jopa toteuttaa sisäistä Tarzaniani eläinkävelemällä kiven päälle johtavaa ohutta puunrunkoa ylös! Valitettavasti kukaan ei ollut todistamassa stunttia, koska kohdan pystyi kiertämään helpompaa polkua pitkin. Kerroin siitä kuitenkin kärsivälliselle/kärsiväiselle vaimolleni tarinoita vielä monen päivän ajan.

Päätimme että tämä on 'se putous'.

Lopulta pääsimme perille, tai ainakin yhdelle putoukselle, joka laski kuvausten mukaiseen altaaseen. Pidimme tauon ja pulahdimme virkistävän kylmään veteen. Oli oli tosi hyvä ja mieli korkealla, etenkin kun viimeinen pätkä oli helpompikulkuinen.

Aikaa oli kulunut arviolta 4-5 tuntia ja nyt alkoi olla jo huoli siitä, että päästäänkö takaisin ennen pimeää. Alueellahan ei ollut minkäänlaisia lamppuja ja olisi ollut aika vaarallista kävellä sokkona pitkin joenpohjaa. Aikaa oli kuitenkin vielä 5-6 tuntia ennen auringonlaskua, joten emme olleet liian huolissamme.


Paluu isoja paasia pitkin oli hauskaa ja kiipeilin huvikseni alas muutamassa pudotuksessa. Päästyämme takaisin tasaisemmalle alueelle alkoi jalanpohjia moukaroiva taistelu metreistä. Aloin jo päästelemään ähkäisyjä, jotka olin onnistunut aiemmin pitämään sisälläni. Muutaman kerran sattui sen verran että oli pakko kiroilla, mutta mitään vakavaa ei edelleenkään sattunut, vaikka ehdinkin huolestua välillä. Oli myös hieman lannistavaa että kaikki muut marssivat helposti tuplanopeudella ohi ja hävisivät nopeasti kaarteen taakse kun itse kahlasi valiten jokaisen askeleen paikan huolella.

Ohitimme taas marmoripohjan ja sellaiset paikat, joiden kivet tuntuivat kuin olisi kävellyt lego-meressä johon olisi heitetty huumorimielessä myös golf-palloja. Kävelin aina rannassa kun oli mahdollista, mutta niitä tilaisuuksia oli harvassa. Onnistuin silloinkin myös astumaan piikkiköynnöksien päältä ja jouduin poistamaan useita tikkuja jalanpohjista.

Paluumatka tuntui silti menevän nopeammin kuin olimme kuvitelleet, sillä seudut olivat jo tutumpia. Todellisuudessa vauhtimme saattoi kuitenkin olla jopa hitaampi. Viimeiset kilometrit menivät jo enemmän tahdonvoimalla. Jokainen askel oli kivulias ja ähkin jatkuvasti.

Haaveilin kengistäni repussani, mutta en silti halunnut pilata niitä etenkään kun olin jo päässyt niin pitkälle. Olisi ollut tyhmää pilata kengät kaiken sen kärsimyksen jälkeen. Päätin kuitenkin että laitan kengät heti jalkaan kun joki muuttuisi puromaiseksi ja rantaosuudet levenisivät.

Lopulta pääsimmekin alueelle, jossa joki oli pääasiassa joukko kapeita puroja ja veden välttäminen oli helpompaa. Kenkien päälle laittaminen tuntui aivan mahtavalta! Pienikin kerros kumia jalan alla tekee valtavan muutoksen siihen miten kovia pinnanmuotoja jalanpohja kestää tallata. Feelmaxit ovat todella ohuet ja tunsin edelleen kivet jalanpohjissa. Välillä jopa kipeästi, mutta nyt pystyin taas juoksemaan ja loikkimaan.

Loppuvaiheessa näimme vuohilauman, jota paimen ja tämän koirat ajoivat.

Onnistuin välttämään kahlaamisen loppumatkalla, vaikka onnistuinkin kastelemaan toisen jalkani. Sen verran kengät onneksi kestävät kastumista. Viimeiset pari kilometriä piti kävellä helpolla hiekkatiellä ja tunsin miten jalanpohjat kihelmöivät.

Vaivalla tehty illallinen kruunasi haastavan päivän: linssejä, paistettuja mustekalarenkaita, paahdettuja kesäkurpitsoita ja myskikurpitsaa.

Kun pääsimme kotiin, oli jo hämärää. Emme ehtineet oikeastaan muuta kuin tehdä illallista ja syömään sen parvekkeella. Jalanpohjat kihelmöivät aivan toden teolla ja tiesin että palautuminen tulisi kestämään päiviä. Emme valitettavasti katsoneet kelloa kun aloitimme vaelluksen, mutta kuvissa olleiden aikamerkintöjen perusteella olimme jaloillamme noin 11 tuntia.

Jalat tuntuivat normaaleilta vasta suunnilleen neljän päivän päästä, mutta kävelimme sentään jo seuraavana päivänä ainakin 5 km matkan ilman ongelmia, eli kukaan ei onneksi rampautunut.

Jos menet Nerjaan ja päätät vaeltaa pitkin Chillaria, kannattaa ottaa veden ja eväiden lisäksi mukaan hyvät kengät!