Funrun mainostaa juoksua sloganilla "Talven hauskin juoksutapahtuma" ja täytyy kyllä sanoa, että pimeässä ja diskovaloilla valaistulla esteradalla juokseminen oli tosi hauskaa.
Osallistuin tapahtumaan vaimoni kanssa ja päätimme valita urheilulähdön klo 10:30. Lähdössämme oli noin 30 osallistujaa, eli tungoksesta ei ollut pelkoa. Rata oli rakennettu Myyrmäkihalliin ja sen pituus oli päälle 700 m. Matkan varrella oli ainakin viime syksyn Mutajuoksusta tutut täytettävät esteet ja pari ylitettävää puuaitaa.
Mutajuoksussa oli vähän se ongelma, että jokaisella esteellä piti odottaa vuoroa ja se vei vähän fiilistä esteiden ylittämisestä, sillä siitä hävisi kiireen tuntu.
Kontrastina, Manic Run ei ole kilpailu, vaan juoksufestivaali. Kenelläkään ei ole numerolappuja ja juoksijat saa jokaisen kierroksen jälkeen ranteeseensa kuminauhan merkitsemään juostuja kierroksia. Toisin sanoen tapahtuman voi edelleen ottaa kilpailuna ja itselle voi asettaa jonkinlaisen tavoitteen.
Alussa oli 20 minuutin alkulämmittely aerobiccimäisen jumpan muodossa. Itse juoksuosuuden pituus oli 40 minuuttia ja sen aikana juostiin niin monta kierrosta, kuin pystyi.
Saimme ilmoittautuessamme valita joko mustan tai valkoisen paidan. Valitsin mustan. Avasin sen viikkauksesta ja näin neonpinkin tanssijatytön sekä valkoisen Funrun -logon (neonpinkit ääriviivat). Päätin, että juoksen omassa paidassani.
Meille annettin mukaan myös muutama glowstick-ranneke, joissa oli värivaihtoehtoina oranssi, pinkki ja keltainen. Yritin pukuhuoneessa äheltää yhtä ranneketta käteeni, mutta se ei onnistunut omin avuin. Kun olin pukeutunut, otin vain yhden tikun mukaani ja annoin vaimoni laittaa sen ranteeseeni.
Se oli pinkki.
Ajattelin kuitenkin, että se saa minut näyttämään sellaiselta Tron -elokuvan hahmolta (ei saanut), joten mieleni oli rauhallinen.
 |
| Kuva: disney.wikia.com |
Ennen tapahtumaa, vaimoni kysyi minulta: "Miten kovaa haluat juosta?".
Vastasin: "Silleen mukavaa vauhtia. Juokseminen ei ole mulle se pointti tässä. Mun mielestä esteet ovat se hauska osuus."
Tarkoitin joka sanaa tuossa vaiheessa.
Kun porukka lähetettiin liikkeelle, lähdin kiipeämään apinan raivolla ekaa estettä, jossa noustiin ilmatäytteistä ramppia köytenä toimivan nauhan avustuksella. Heilautuksella jalat toiselle puolelle ja liukumäkeä alas.
Jäin odottamaa kumppaniani ja aloitimme juoksemisen.
Tein vastaavasti jokaisen esteen kohdalla: heittämällä läpi ja sitten kevyttä hölköttelyä välimatkat. Huomasin, että vaikka esteissä meni vain muutama sekunti aikaa, ne vaativat hapenottokyvyltä aika paljon. En käy lenkillä juuri lainkaan, vaikka tuleekin juostua nopeasti muutama kerta viikossa sellaisissa 3-6 minuutin pätkissä. Ei kuitenkaan mitään kestävyystyyppistä. Tämä johtuu osittain siitä, että kehoni on tällä hetkellä sen verran epäsymmetrinen että juoksu vain pahentaisi asiaa. Toinen syy on se, että en juuri välitä pitkän matkan juoksemisesta enää.
Se on tylsää!
Tämä alkoi näkyä pikku hiljaa mitä pidemmälle aika kului. Hengästyminen alkoi kertyä ja juoksuosuuksilla piti vähän himmailla, että palautui taas seuraavaan esteeseen. Niissä otinkin taas sitten uuden spurtin ja vauhdilla yli. Aivan mahtavaa ajanviettoa :).
 |
| Kuva: Ville Pohjonen |
Tulimme vaimoni kanssa ensimmäisinä maaliin ekalla kierroksella, mutta sen jälkeen alkoi lenkkeilevä porukka ohittamaan meitä tasaisella vauhdillaan.
Kierroksella kuusi huomasin, että olin menettänyt glowstick-rannekkeeni!
Viimeisten viiden minuutin aikana tein spurtin ja yritin taittaa niin pitkän matkan, kuin mahdollista ja sainkin rutistettua yhteensä 8 kierrosta täyteen. Kierroksella 7 alkoi lihaksilta loppua happi ja sotkeuduin välillä esteisiin, jotka tuntuivat ensimmäisillä kierroksilla helpoilta. Kolautin myös takapuoleni puuesteeseen, mutta en onneksi pahasti. Puuskutin vikalla kierroksella kuin höyryveturi ja mietin päässäni: "En halua tätä tarpeeksi".
Tarkoitin sillä sitä, että minulla ei ollut riittävää motivaatiota yrittää juosta kovempaa. Keuhkot olivat tulessa ja kuola alkoi valua pitkin leukapartaa. Yritin silti pitää jonkinlaista tahtia yllä, sillä kilpailunhaluinen puoleni vaati edes jonkinlaista ponnistamista.
Olin yhdeksännen kierroksen alussa kun aika tuli täyteen ja juoksin vielä kierroksen loppuun, kuten kuuluttaja kannusti kaikkia tekemään. Tässä vaiheessa oli jo kova tahto lopettaa, mutta menin silti loppuun. Samalla kierroksella oli joitain juoksijoita, jotka näyttivät menevän samaa tasaista, väsymättömän näköistä tahtia ja esteet ylittyivät kohtuu vauhdilla, mutta ihan näppärästi.
Tällainen itsensä likoon laittaminen on minusta loistava keino katsoa itseä rehellisesti. Juoksemista on vaikea feikata.
Yksi lemppari koomikoistani, Bryan Callen sanoo:
"There are three things you can't fake: 1. Fighting, 2. Sex, and 3. Comedy."
Sama voisi kai päteä ainakin jollain tasolla tällaisiin tilanteisiin, joissa vaaditaan erilaisia liikunnallisia kykyjä. Heikot ja vahvat linkit tulevat esiin ja se tuntuu yleensä lihaksissa. Tällä kertaa omalla kohdalla keuhkoissa.
Seuraavana olisi vuorossa syksyllä järjestettävä Tough Viking -tapahtuma, jossa matka on pidempi ja esteet paljon vaikeampia.
Pitänee tehdä jotain siihen mennessä :D.
Vaikka tästä tulikin tällainen itsekriittinen kirjoitus, minulla oli tosi hauskaa, enkä ottanut oikeasti paineita tapahtumasta. Saamani Funrun -mitali joutuu taas metallinkeräykseen ja muistoksi jää hyvät fiilikset.
Suosittelen tapahtumaan osallistumista kovasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti