Menin sitten ilmoittautumaan syyskuussa järjestettävään Tough Viking -esteratakilpailuun.
Muistan kun tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi Tough Vikingista. Odottelin vaimoni kanssa elokuvan alkamista Lasipalatsissa ja näimme isolla ruudulla pyörivän trailerin kyseisestä juoksutapahtumasta. Tiedätte kyllä: eeppistä musiikkia, paljon hidastettua kuvaa ja testosteronia.
Luonnollisesti aloimme heti harkitsemaan kisaan osallistumista.
Päätimme lopulta kuitenkin siirtää ilmoittautumisen seuraavalle vuodelle ja osallistuimme sen sijaan Mutajuoksuun. Ajattelimme, että noin haastavaan juoksuun voisi ensin vähän valmistautua.
Kooste viime vuoden Tough Vikingista Kaisaniemessä.
Aiomme juosta koko matkan parina, ilman suurempia paineita. Tarkoituksena on ainoastaan selviytyä matkasta ilman, että tarvitsee ohittaa esteitä tai tulla puolikuolleena maaliin.
Tough Viking -esteratakilpailu (5.9.2015)
Töölönlahden ja Eläintarhan lahden ympäristössä
Pituus 12 km
Vähintään 15 estettä
Luvassa on Tough Vikingin kotisivujen mukaan entistä haastavampi kilpailu
On todennäköistä, että olen päässäni liioitellut sitä, miten kova kokemus reitti tulee olemaan. Tähänastiset esteratajuoksut ovat olleet jopa vielä helpompia, kuin mitä kuvittelin. Uskon kuitenkin, että ainakin yhdessä esteessä tulee testattua rajoja. Toisin sanoen, Tough Viking jännittää jonkin verran ja sen takia aion treenata hieman juuri sitä varten. Palaan myöhemmin siihen, miten aion toteuttaa treenini.
Omat tavoitteet
Esteistä selviäminen ilman vaikeuksia (niistä lisää seuraavissa blogikirjoituksissa).
Kohtuullinen juoksuvauhti ilman, että tarvitsee haukkoa henkeä vaahto suupielessä, toisin kuin Manic Runissa.
Hyvän fiiliksen pitäminen alusta loppuun saakka.
Oletko itse ajatellut osallistua vai olitko jo viime vuoden tapahtumassa mukana? Aiotko harjoitella jollain tietyllä tavalla kisoihin? Entä mitä tavoitteita?
Väsyttää, huokailuttaa ja jäsenet tuntuvat raskailta. Vielä kuusi tuntia sitten olin juoksemassa Funrunin järjestämässä Manic Run -tapahtumassa.
Funrun mainostaa juoksua sloganilla "Talven hauskin juoksutapahtuma" ja täytyy kyllä sanoa, että pimeässä ja diskovaloilla valaistulla esteradalla juokseminen oli tosi hauskaa.
Osallistuin tapahtumaan vaimoni kanssa ja päätimme valita urheilulähdön klo 10:30. Lähdössämme oli noin 30 osallistujaa, eli tungoksesta ei ollut pelkoa. Rata oli rakennettu Myyrmäkihalliin ja sen pituus oli päälle 700 m. Matkan varrella oli ainakin viime syksyn Mutajuoksusta tutut täytettävät esteet ja pari ylitettävää puuaitaa.
Mutajuoksussa oli vähän se ongelma, että jokaisella esteellä piti odottaa vuoroa ja se vei vähän fiilistä esteiden ylittämisestä, sillä siitä hävisi kiireen tuntu.
Kontrastina, Manic Run ei ole kilpailu, vaan juoksufestivaali. Kenelläkään ei ole numerolappuja ja juoksijat saa jokaisen kierroksen jälkeen ranteeseensa kuminauhan merkitsemään juostuja kierroksia. Toisin sanoen tapahtuman voi edelleen ottaa kilpailuna ja itselle voi asettaa jonkinlaisen tavoitteen.
Alussa oli 20 minuutin alkulämmittely aerobiccimäisen jumpan muodossa. Itse juoksuosuuden pituus oli 40 minuuttia ja sen aikana juostiin niin monta kierrosta, kuin pystyi.
Saimme ilmoittautuessamme valita joko mustan tai valkoisen paidan. Valitsin mustan. Avasin sen viikkauksesta ja näin neonpinkin tanssijatytön sekä valkoisen Funrun -logon (neonpinkit ääriviivat). Päätin, että juoksen omassa paidassani.
Meille annettin mukaan myös muutama glowstick-ranneke, joissa oli värivaihtoehtoina oranssi, pinkki ja keltainen. Yritin pukuhuoneessa äheltää yhtä ranneketta käteeni, mutta se ei onnistunut omin avuin. Kun olin pukeutunut, otin vain yhden tikun mukaani ja annoin vaimoni laittaa sen ranteeseeni.
Se oli pinkki.
Ajattelin kuitenkin, että se saa minut näyttämään sellaiselta Tron -elokuvan hahmolta (ei saanut), joten mieleni oli rauhallinen.
Ennen tapahtumaa, vaimoni kysyi minulta: "Miten kovaa haluat juosta?".
Vastasin: "Silleen mukavaa vauhtia. Juokseminen ei ole mulle se pointti tässä. Mun mielestä esteet ovat se hauska osuus."
Tarkoitin joka sanaa tuossa vaiheessa.
Kun porukka lähetettiin liikkeelle, lähdin kiipeämään apinan raivolla ekaa estettä, jossa noustiin ilmatäytteistä ramppia köytenä toimivan nauhan avustuksella. Heilautuksella jalat toiselle puolelle ja liukumäkeä alas.
Jäin odottamaa kumppaniani ja aloitimme juoksemisen.
Tein vastaavasti jokaisen esteen kohdalla: heittämällä läpi ja sitten kevyttä hölköttelyä välimatkat. Huomasin, että vaikka esteissä meni vain muutama sekunti aikaa, ne vaativat hapenottokyvyltä aika paljon. En käy lenkillä juuri lainkaan, vaikka tuleekin juostua nopeasti muutama kerta viikossa sellaisissa 3-6 minuutin pätkissä. Ei kuitenkaan mitään kestävyystyyppistä. Tämä johtuu osittain siitä, että kehoni on tällä hetkellä sen verran epäsymmetrinen että juoksu vain pahentaisi asiaa. Toinen syy on se, että en juuri välitä pitkän matkan juoksemisesta enää.
Se on tylsää!
Tämä alkoi näkyä pikku hiljaa mitä pidemmälle aika kului. Hengästyminen alkoi kertyä ja juoksuosuuksilla piti vähän himmailla, että palautui taas seuraavaan esteeseen. Niissä otinkin taas sitten uuden spurtin ja vauhdilla yli. Aivan mahtavaa ajanviettoa :).
Kuva: Ville Pohjonen
Tulimme vaimoni kanssa ensimmäisinä maaliin ekalla kierroksella, mutta sen jälkeen alkoi lenkkeilevä porukka ohittamaan meitä tasaisella vauhdillaan.
Kierroksella kuusi huomasin, että olin menettänyt glowstick-rannekkeeni!
Viimeisten viiden minuutin aikana tein spurtin ja yritin taittaa niin pitkän matkan, kuin mahdollista ja sainkin rutistettua yhteensä 8 kierrosta täyteen. Kierroksella 7 alkoi lihaksilta loppua happi ja sotkeuduin välillä esteisiin, jotka tuntuivat ensimmäisillä kierroksilla helpoilta. Kolautin myös takapuoleni puuesteeseen, mutta en onneksi pahasti. Puuskutin vikalla kierroksella kuin höyryveturi ja mietin päässäni: "En halua tätä tarpeeksi".
Tarkoitin sillä sitä, että minulla ei ollut riittävää motivaatiota yrittää juosta kovempaa. Keuhkot olivat tulessa ja kuola alkoi valua pitkin leukapartaa. Yritin silti pitää jonkinlaista tahtia yllä, sillä kilpailunhaluinen puoleni vaati edes jonkinlaista ponnistamista.
Olin yhdeksännen kierroksen alussa kun aika tuli täyteen ja juoksin vielä kierroksen loppuun, kuten kuuluttaja kannusti kaikkia tekemään. Tässä vaiheessa oli jo kova tahto lopettaa, mutta menin silti loppuun. Samalla kierroksella oli joitain juoksijoita, jotka näyttivät menevän samaa tasaista, väsymättömän näköistä tahtia ja esteet ylittyivät kohtuu vauhdilla, mutta ihan näppärästi.
Tällainen itsensä likoon laittaminen on minusta loistava keino katsoa itseä rehellisesti. Juoksemista on vaikea feikata.
Yksi lemppari koomikoistani, Bryan Callen sanoo:
"There are three things you can't fake: 1. Fighting, 2. Sex, and 3. Comedy."
Sama voisi kai päteä ainakin jollain tasolla tällaisiin tilanteisiin, joissa vaaditaan erilaisia liikunnallisia kykyjä. Heikot ja vahvat linkit tulevat esiin ja se tuntuu yleensä lihaksissa. Tällä kertaa omalla kohdalla keuhkoissa.
Seuraavana olisi vuorossa syksyllä järjestettävä Tough Viking -tapahtuma, jossa matka on pidempi ja esteet paljon vaikeampia.
Pitänee tehdä jotain siihen mennessä :D.
Vaikka tästä tulikin tällainen itsekriittinen kirjoitus, minulla oli tosi hauskaa, enkä ottanut oikeasti paineita tapahtumasta. Saamani Funrun -mitali joutuu taas metallinkeräykseen ja muistoksi jää hyvät fiilikset.
Kurkkukipu alkoi päälle viikko sitten sunnuntaina, kun vietin iltaa flunssaa potevan vaimoni kanssa. Oireet olivat tutut. Nieleminen vaikeutui. Kurkussa tuntui välillä lievää kipua ja kuivuutta. Tilanne paheni melkein minuutti minuutilta. Normaalitilanteessa olisin mennyt heti jääkaapille ja ottanut propolista. Sitä ei kuitenkaan sattunut olemaan mukana. Sain kyydin äitini luokse, mutta ensin käytiin kaupassa ostoksilla. Tiesin, että äitini kaapista löytyi jonkinlaisia propolistippoja, mutta halusin ottaa rohtoa mahdollisimman nopeasti, joten kävin katsomassa apteekissa jospa sitä olisi ollut siellä myynnissä. Ei valitettavasti löytynyt. Kun päästiin kaupasta, kurkkukipu oli taas vähän pahempi. Kotiin päästyämme, otin heti teelusikallisen tippoja ja huomasin, että maku ei ollut se, mihin olin tottunut. Katsoin pullon kylkeä ja totesin, että se oli vain 40% propolista ja loput etanolia. Kurkussa oli kyllä lämmin tunne ja se turrutti ihan kivasti kipua pois. En silti tuntenut, että tulehdus olisi hävinnyt, mikä olisi ollut normaalia kunnon propolistipoilla.
Menin tuona iltana takaisin kotiin Helsinkiin ja yöhön mennessä kurkkuni oli jo ihan tulessa. Minulla oli jääkaapissa kirjaimellisesti vain yksi tippa oikeaa propolista ja se tuntui todella hyvältä. Ajoitus oli aivan liian myöhäinen, eikä määrä ollut riittävä. Kokeilin myös valkosipulin ja sinkkipillereiden imeskelyä sekä suolavedellä kurlaamista, mutta mistään ei ollut oikeaa apua. Yleensä jos sairastan, olen poissa pelistä viikon. Kurkkukipu tuo ennenpitkää mukanaan kuumeen ja sitten alkaa yskiminen sekä nuha.
Ajatus sairastumisesta tuntui silloin erityisen veemäiseltä, sillä olin juuri aloittamassa uuden treeniohjelman kanssa ja edessä oli myös Funrunin Mutajuoksu Serenassa. Tiesin, että en aio mennä riehumaan radalle sairaana, joten olin melko varma, että juoksut jäävät juoksematta.
Aamulla kurkkukipu oli vielä pahempi. Aloitin päivän kurlaamalla suolavedellä, johon oli sekoitettu cayannepippuria. Tuntui ikävältä, mutta kurlasin koko lasillisen loppuun. Sitten otin muutaman tabletin sinkkiä ja imeskelin niitä hitaasti. Join myös B-vitamiineja, sekä mineraalisekoitusta. Söin tukevan aamiaisen ja puoleen päivään mennessä huomasin, että kurkkukipu oli kadonnut! Nieleminen oli edelleen vähän vaikeaa, koska limakalvot olivat kärsineet tulehduksessa, mutta kipu oli tiessään.
Nyt en oikeastaan osaa varmasti sanoa mikä minut paransi. Sen tiedän, että tulehdus olisi kestänyt oikeasti useita päiviä. Kitarisani tulehtuvat todella helposti, johtuen lapsuuden sairasteluista ja tulehdus kestää aina vähintään viikon.
Olo oli vielä pari päivää vähän vetämätön ja otin ihan rennosti. Keskiviikkona kokeilin jo treenata kevyesti ja se tuntui hyvältä. Huomasin toipuvani tosi hyvin, vaikkakin yhtenä päivänä jouduin rasittamaan itseäni vähän enemmän ja sen seurauksena sain pienen nuhan ja ajoittaisen yskän.
Minulla on ennestään hyviä kokemuksia cayannepippurivedellä kurlaamisesta, mutta koska otin montaa muutakin rohtoa, en voi varmasti sanoa, mikä lopulta oli tehoaine. Pääasia, että kurkkukipu loppui. Opin kuitenkin sen, että etanolia sisältävään propolistuotteeseen ei kannata laittaa senttiäkään rahaa. Olen käyttänyt menestyksekkäästi ainoastaan SoriaNaturalin Propolista, jota saa ainakin Life-liikkeistä. Joissain tuotteissa on jopa ainoastaan 8% propolista ja loput vettä ja etanolia! Joskus olen suositellut tutuille ja asiakkaille propolista kurkkukipuun, mutta he ovat sanoneet, että aine ei ole tehonnut. Tässä saattaa olla syy. Annoin viime viikolla yhdelle kipeänä olleista kavereistani oikeaa propolista ja kurkkukipu hävisi kuulemma yhdestä maistiaisesta pariksi päiväksi.
Kuva: mutajuoksu.com
Lauantaina oli Mutajuoksu. Minua jännitti hieman, sillä en tiennyt lainkaan mitä odottaa. En ollut koskaan ennen osallistunut juoksutapahtumaan. En varsinaisesti harrasta juoksulenkkejä, eikä tasavauhtinen juokseminen enää jaksa innostaa. Suostuin treenaamaan tapahtumaa varten ainoastaan intervallilenkeillä, jotka kestivät 20-30 minuuttia. Kävin Malminkartanon jätemäellä ja tulin takaisin. Siinä kaikki. Ilmoittautumisen jälkeen laskin ehtiväni tekemään 14 lenkkiä, eli kaksi kertaa viikossa, mutta sain tehtyä niistä vain 6. Tiesin, että radalla tulisi olemaan esteitä, mutta niitä varten en harjoitellut.
Valitsin juoksukengiksi KSO-mallin Vibram FiveFingersit, sillä ne ovat kevyet, eivätkä aiheuta ylimääräistä nilkkojen muljahtelua epätasaisessa maastossa. Noiden kenkien huonoksi puoleksi voisin mainita huonon pitävyyden ja minimaalisen suojan iskuja vastaan. Ajattelin kuitenkin, että ketterät ja vapautetut jalat loukkaantuvat epätodennäköisemmin kuin paketoidut ja kömpelöt. Reitillä oli aika paljon mutaa, enkä nähnyt, että tavallisilla juoksukengillä olisi ollut yhtään pitävämpi ote alustasta.
Ostin itselleni elämäni ensimmäiset juoksuhousut, eli sellaiset trikoot, jotka ulottuvat polven yli. En koskaan uskonut tekeväni sellaista ostosta, mutta ajatus mutaisten ja märkien verkkareiden kanssa juoksemisesta puistatti sen verran, että olin valmis tekemään pienen investoinnin.
Osallistuimme HC-sarjaan, joka oli Kilpasarjaa 3 km pitempi (ei ehkä edes ollut, mutta siitä lisää alempana). Osallistujia oli vain n. 150 henkeä ja päällisin puolin koko porukka näytti hyväkuntoiselta ja aktiiviselta. Kuulin joltain, että mitä rempseämpi tapahtuma, sitä kirjavampi joukko osallistujia.
Juoksuseuranani oli vaimoni, joka on ehtinyt osallistumaan jo aika moneen juoksutapahtumaan. Hänkin oli vielä toipumassa flunssasta, mikä tarkoitti yskänkohtauksia ja tukkoista nenää. Vaimoni oli silti jo mennyt akuutin vaiheen yli ja uskalsimme lähteä kisaan ilman pelkoa jälkisairaudesta.
Kuva: mutajuoksu.com
Lähtö alkoi rampilla, joka piti ylittää 'köyden' avulla. Merkkiäänen jälkeen väki alkoi vyöryä esteen yli kuin muurahaiset, uskomattomalla nopeudella. Kun pääsin itse esteelle, huomasin miten yllättävän helppoa nousu oli. Joku kaatui ylempänä ja koko letka joutui odottamaan. Toisesta päästä pääsi liukumäkeä alas.
Sitten alkoi hölköttely. Sainoin vaimolleni suunnilleen kolmen minuutin jälkeen "olen jo nyt tylsistynyt". Olin unohtanut miten paljon oikeasti inhoan hölkkäämistä. Minulla oli vielä muutamia vuosia sitten tapana juosta lenkkiä monta kertaa viikossa, mutta se jäi vähitellen pois. Nykyään juoksen jos minun pitää ehtiä johonkin paikkaan nopeammin tai jos se on osa jonkinlaista intervallitreeniä tai luonnollista liikkumista. Sanoisin silti, että juoksen 5-6 päivänä viikossa vähintään jonkin verran.
Esteitä olisi saanut minun makuuni olla enemmänkin. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että reitin haasteena olivat mäet, eivätkä niinkään esteet. Esteet olivat pelkkiä hidasteita. Reitti ei venyttänyt juoksijoiden letkaa riittävästi, joten ensimmäisillä esteillä sai aina jonottaa.
Mäet olivat sen sijaan jyrkkiä ja niitä oli paljon. Etenkin yksi mäki oli niin jyrkkä, että sen loppupätkällä kannatti ennemmin mennä neljällä raajalla, kuin juosten. Siinä mielessä valitsin hyvän lenkkipolun itselleni, sillä Malminkartanon huippu on täynnä vastaavia mäkiä.
Emme voineet mennä kovinkaan nopeaa vauhtia, sillä vaimoni nenä oli sen verran tukossa, että hengittäminen oli vaikeaa. Kävelimme jyrkimmät mäet ja otimme muutenkin aika rennosti. Oma impulssini olisi ollut pyyhältää vauhdilla eteen päin etenkin mäissä ja esteissä. Vaimoni kuitenkin huomautti viisaana, että minullekin tekee ihan hyvää pitää itseäni aisoissa, sillä olen vasta toipunut flunssasta. Hän oli tietenkin oikeassa.
Tulimme maaliin suunnilleen keskimmäisten joukossa, eli emme olleet hidastelusta huolimatta edes viimeisten joukossa. Jokainen sai mitalin kaulaan ja kenkäpesun.
***EDIT*** Olimme 97. ja 98., eli ei sentään keskimmäisten joukossa. Juoksijoita oli 136, joista 9 ei saanut aikaa.
Jälkifiilistelyt
Tapahtuma oli mielestäni aika hyvin järjestetty ja paikalla oli ihan kiva tunnelma. Meidän lähdössämme ei ollut silti niin paljon porukkaa, että tunnelma olisi ollut kovin tiivis. Reitti oli kiva, mutta monet olivat sitä mieltä, että se ei voinut mitenkään olla 8 km. Yksi tuttavani mittasi kellonsa GPS:llä, että matkaa olisi tullut päälle 6 km. Mietimme porukalla, että ehkä reitin mäkisyys vaikutti asiaan, sillä GPS mittaa matkan linnuntietä. Tulimme silti siihen tulokseen, että se ei voi mitenkään selittää 3 km eroa.
Katsoimme vaimon kanssa HC Mutajuoksun karttaa kotosalla ja katsoimme, että reitin alussa oli sinisellä merkitty pätkä, jota emme varmasti juosseet, eikä kyllä kukaan muukaan meidän ympärillämme. Ehkä tuo pieni oikaisu vaikutti matkan pituuteen. Jos tuo pätkä kuului lopulliseen reittiin, sitä ei oltu siinä tapauksessa merkitty kunnolla, enkä usko, että kukaan juoksi sitä kautta.
Mutajuoksun kotisivuilla sanotaan, että karttaan on tullut muutoksia, mutta reitille merkitty sininen pätkä näkyi siinä vielä sunnuntaina (juoksusta seuraavana päivänä). Tänään (maanantaina) kartta on muuttunut, eikä pätkää näy. Veikkaan, että juoksimme kaikki vähän päälle 6 km.
Kritisoin järjestelyitä vielä juoksureitin ainoan juomapisteen sijoittamisesta. Se oli nimittäin aivan heti kylpyvaahtoesteen jälkeen. Kuvittele, että tulet yltä päältä vaahdossa pöydän ääreen ja katsot, että millä raajalla saisi mukin käteen niin, että se ei olisi ihan saippuassa. Sitten pitää painaa vesitonkan napista, joka on edellisten juoksijoiden jäljiltä myös aivan vaahdossa. Sen jälkeen laitat kupin huulillesi ja toivot että leuassa oleva vaahto ei pääse suuhun. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta maistoin saippuaa vedessäni.
Kaikenkaikkiaan tapahtumasta jäi tosi positiivinen fiilis ja olo oli lopuksi mahtava. Juoksun jälkeen pääsi suihkuun ja saunaan, mikä oli tosi hyvä juttu. En ollut yltä päältä mudassa, vaikkakin kengät olivat kyllä pesun tarpeessa.
Juoksun aikana tein joitain huomioita muista juoksijoista ja omasta pärjäämisestäni, sillä en voi itselleni mitään. Kuten jo aiemmin mainitsin, osallistujat olivat keskivertoa paremmassa kunnossa. Suurin osa oli varmasti paremmassa juoksukunnossa, kuin itse olin. Huomasin kuitenkin, että esteiden ylittäminen tuotti suurimmalle osalle vaikeuksia. Esim. tavallisen puomin ylitys meni tosi hankalasti ja vähän epäturvallisen näköisesti lähes kaikilla. Luulen että tämä johtuu ihan vain siitä, että liikkumiseen ei ole kuulunut parkourin tyylistä leikkimistä.
Puomin voi ylittää paljon helpommin, kuin heittämällä jalan vaivalloisesti pituuttaan puomin päälle ja sitten halata puomia ja vierähtää varovaisesti toiselle puolelle. Se on hidasta, tilaa vievää ja altistaa sääret sekä polvet kolhuille. Tarkoituksena ei ole vähätellä muiden suorituksia, mutta ajattelen väkisinkin, että osallistujat olisivat pystyneet paljon parempaan ihan vain 5 minuutin pikakurssilla. Vaimoni kokeili seuraavana päivänä turvallisempaa ylitystekniikkaa ja myönsi, että yksinkertainen muutos teki liikkeestä nopeamman ja mukavamman.
Katso videolta miten Safety Vault tehdään ja ruleta seuraavassa Mutajuoksussa.
Yläpuolella olevalta videolta voi oppia miten ylitettäviä esteitä kannattaa lähestyä. Jos este on korkeampi, voit hypätä molempien käsien varaan ja nostaa sitten toisen päkiän esteen päälle.
Toisena asiana tuli mieleen itse juokseminen. Pelkkä tasavauhtinen lenkkeily tasaisessa maastossa on ihan hyvä pohja juoksukunnolle, mutta tapahtuman reitin suurimpana haasteena ovat sen mäet. Niissä tarvitsee hyvän hapenottokyvyn lisäksi voimaa. Lihaskuntotreenistä on siis tässäkin asiassa hyötyä. Erilaiset kyykyt, maastavedot ja etuheilautukset toimivat hyvin. Ahkeralla voimatreenillä mäkisprintteihinkin saa enemmän vauhtia.
Innostuin tapahtumasta sen verran, että seuraavana vuonna olisi kiva ainakin yrittää päästä jonkinlaiselle sijalle. Saa nähdä. Juoksulenkkien tekeminen on edelleen itselleni hieman vastenmielistä touhua.
