Seikkailupuisto Korkee

Vaikuttaa siltä, että seikkailupuistoja on viimeaikoina alkanut ilmestyä pitkin Suomea, kuin sieniä sateella.

Itsensä haastaminen ja jännityksen hakeminen ovat kai enemmän ja enemmän in.

Kiipeilin ensimmäistä kertaa seikkailuradalla viime vuonna Puolassa. Myöhemmin sain tietää, että ratoja on myös Suomessa. Valitettavasti niiden sijainti oli vähän vaikea autottomalle. Onneksi Helsingin Mustikkamaalle, on rakennettu Seikkailupuisto KORKEE.

Puistossa on eri tasoisia reittejä, joista helpoimmat ovat pienemmille lapsille tarkoitettuja, eivätkä ne ole tavallisen pihan leikkipuiston leikkiratoja korkeammalla. Keskivaikeista radoista pääsee läpi, kunhan on edes melkein peruskuntoinen, sillä haasteet ovat lähinnä omien pelkojen voittamiseen ja tasapainoon liittyviä. Se, että pystyy kiipeämään tikkaita ylös on riittävä fyysinen valmius. Poikkeuksena oli köysiverkko, jonka kiipeäminen vaati hieman enemmän lihastyötä.

Kuva: Korkee.fi

Saimme vaimoni kanssa pikakurssin turvavälineiden käytöstä ja valjaat laitettiin päälle ihan itse, selkeiden ohjeiden mukaan. Meidän piti näyttää, että osaamme kiinnittää itsemme turvavaijereihin ja läpäistä lyhyt harjoitusrata. Sen jälkeen olimme vapaita seikkailemaan.

Seikkailuradoissa kiivetään yleensä jonkinlaiselle tasanteelle, joka on rakennettu puun rungon varaan, 3-12 metrin korkeuteen. Rata kulkee puusta puuhun ja välissä on aina jonkinlainen haastava reitti. Se voi olla kiikkerä ja silta, pitkä vaijeri, josta liu'utaan toiseen päähän tai vaikkapa tyhjä väli, josta on loikattava yli toiselle tasanteelle. Haasteita on paljon muunkinlaisia, mutta pääasiassa niihen liittyy tasapainottelua tavalla tai toisella.

Kypärä, valjaat ja dorka asento. Valmiina horjumaan tieni läpi seikkailuradan.

Vaikeimmalla radalla oli jo vähän vaikeampia ongelmia, kuten köysirata, jossa on kolme vierekkäistä köyttä. Yksi keskimmäinen köysi on ylämäki ja laidassa olevat köydet menevät alamäkeen. Köysien leikkauskohdassa meni sormi suuhun, kun köysistä pitelevät kädet alkoivat olla samalla tasolla, kuin jalat. Raajat alkoivat heilua ja täristä tasapainoa hakiessa ja pelkäsin oikeasti putoavani valjaiden varaan.

Puhuimme henkilökunnan kanssa kun palautimme välineet ja he kertoivat, että puistoon ollaan rakentamassa 'mustaa rataa', joka on huomattavasti haastavampi ja lihaskuntoa vaativa. Se sai minut haluamaan palaamaan takaisin, kun rata on valmis.

Puistossa oli tosi hauskaa ja se oli oikein hyvin vietetty pari tuntia. Suosittelen!

Seikkailurata Kasubiassa

Olin muutama viikko sitten Gdanskissa pidennetyn viikonlopun mittaisella lomamatkalla. Otin ne neljä päivää ihan rentoutumisen kannalta, eli en treenaillut, vaikkakaan siihen ei olisi tiukan ohjelman takia juuri riittänyt aikaa.

Kävimme heti saapumispäivän jälkeisenä päivänä Kasubiaan (siellä asuu slaavilainen Kasubien kansa, jolla on oma kieli), jonne oli parin tunnin ajomatka. Päädyimme jonkinlaiselle museoalueelle, jossa oli myös ravintoloita sekä hassu katollaan seisova talo. Paikalla oli myös Tarzan Park -niminen seikkailurata, jollaiselle olimme jo haaveilleet pääsevämme Suomessa. Jos haluaa tutustua suomalaiseen tarjontaan, kannattaa tutustua Flowparkiin. Olisi kiva käydä myös tuolla Vierumäen Flowparkissa, jonka rata on ymmärtääkseni pitempi kuin tuo kasubien versio.

Kypärä laitettiin päähän ammattilaisen toimesta. Otan suojavarusteen nöyrästi vastaan. Tältä ritareiksi lyödyistä aatelisista varmaan tuntui.

Ihan ensimmäiseksi puettiin varusteet, joihin kuului valjaat sekä kypärä. Seuraavaksi henkilökunta opetti meille miten karabiinerit kiinnitetään vaijeriin, jotta olisimme aina vähintään yhden hakasen varassa turvassa. Meidän piti myös kokeilla rullilla varustetun hakasen kiinnittämistä ja sen varassa liukumista vaijerin toiseen päähän. Kun hieman lyhyeltä vaikuttanut pikakurssi oli ohi, meidät ohjattiin tikkaille.

Rata alkoi huojuvilla köysitikkailla. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän jännittää korkeus.

Alussa jännitti ihan kaikista eniten. Kun olin päässyt korkeiden tikkaiden päähän, puiselle tasanteelle, piti hakaset siirtää yksi kerrallaan seuraavaan vaijeriin. *Klik* *Klik* Aah, turvassa.

Iso osa jännityksestä pääsemisessä oli turvavarusteisiin luottamista. Kun hakasten uudelleenkiinnittäminen sujui rutiinilla, olo oli myös paljon turvallisempi.

Tässä esteessä tuli vähän sellainen 'holy shit' olo, kun korkeutta oli jo aika kiitettävästi ja köysillä hoippuminen oli epävakaata hommaa. Huomasin puolessa välissä hengittäväni tosi pinnallisesti. Otin muutaman syvän hengityksen ja tutina alkoi hävitä kehosta.

Alussa korkeus jännitti vielä jonkin verran, etenkin koska rata oli korkeimmillaan alussa. Se oli ihan hyvää shokkihoitoa, sillä loppupuoli ei tuntunut enää juuri missään, ainakaan korkeuden puolesta.

Mielestäni tällaiset aktiviteetit ovat ihan loistavia, sillä siinä oppii hallitsemaan pelon tunteen tilanteissa, joissa ei tarvitse pelätä. Olisi pitänyt olla ihan tampio, että olisi pudonnut maahan. Pahimmillaan olisi jäänyt turvavaljaista roikkumaan ja sitten olisi pitänyt vetää itsensä takaisin esteen alkuun. Haasteiksi jäivät siis lähinnä se fyysinen osuus sekä tietysti oikeuttamattoman pelon hallitseminen.

Joku lähti ylittämään trapetsia rinta menosuuntaan, eli ei sillä kaikista helpoimmalla tyylillä. Tässä vaiheessa karabiinerien kiinnittäminen sujui jo ihan rutiinilla.

Pakollinen liukuminen vaijeria pitkin, tyyliin Expendables 2, tai oikeastaan mikä tahansa toimintaleffa. 

Rata oli kaiken kaikkiaan täysin turvallinen, mutta kyllä siinä voi muutaman mustelman tai hiertymän itselleen kehittää. Vaijeria pitkin liukumisessa vauhti on aika kova ja vaikka vastakkaisessa puussa on pehmusteet, voi lavan reunaan silti tömähtää aika vauhdikkaasti ja moni kiepahti ympäri, jolloin pehmusteisiin tuli selkä tai kylki edellä. Jaloilla joustaminen teki vauhdin pysäyttämisestä huomattavasti pehmeämpää.

Yhdessä esteessä tuli jopa rikottua vähän ihoa. Tarkoituksena oli heilauttaa itsensä liaanin varassa tasanteelta toiselle. Valjaat piti kiinnittää vieressä kulkevaan teräsvaijeriin, jottei epäonnistunut Tarzan mätkähtäisi tonttiin. Vaijeri oli vain niin lähellä, että heilahduksen aikana liaanista pitelevä käsi hiertyi sitä vasten. Pieni suunnitteluvirhe radan rakentajien suunnalta, sillä en ollut ainoa, jolle kävi niin.

Tämän esteen ylittäminen tuntui vähän pöljältä, sillä tynnyrin rullaaminen jaloilla oli aika hidasta touhua.

Viimeiset haasteet olivat melko lyhyitä. Tämänkin olisi voinut olla ihan vaikea este, mutta toiselle puolelle pääsi ihan muutamalla askeleella.

Lopuksi tikkaat alas. Karabiinerit piti kiinnittää uuteen vaijeriin suunnilleen kahden poikkipuun välein. Tuntui vähän naurettavalta kaiken siihen asti koetun jälkeen. Ajattelin kuitenkin, että olisi noloa loukata itsensä tavallisissa tikkaissa, joten napsutin hakaset vaijerita toiseen kuin kiltti poika.

Seikkailurata oli aivan loistava tapa viettää aikaa ja siinä oppi taas uutta pelon kontrolloimisesta. Kokemuksen jälkeen oli ihan huippufiilis ja pidän sitä lomamatkan kohokohtana.

Kuvat: Piotr Żagiell