Vaikuttaa siltä, että seikkailupuistoja on viimeaikoina alkanut ilmestyä pitkin Suomea, kuin sieniä sateella.
Itsensä haastaminen ja jännityksen hakeminen ovat kai enemmän ja enemmän in.
Kiipeilin ensimmäistä kertaa seikkailuradalla viime vuonna Puolassa. Myöhemmin sain tietää, että ratoja on myös Suomessa. Valitettavasti niiden sijainti oli vähän vaikea autottomalle. Onneksi Helsingin Mustikkamaalle, on rakennettu Seikkailupuisto KORKEE.
Puistossa on eri tasoisia reittejä, joista helpoimmat ovat pienemmille lapsille tarkoitettuja, eivätkä ne ole tavallisen pihan leikkipuiston leikkiratoja korkeammalla. Keskivaikeista radoista pääsee läpi, kunhan on edes melkein peruskuntoinen, sillä haasteet ovat lähinnä omien pelkojen voittamiseen ja tasapainoon liittyviä. Se, että pystyy kiipeämään tikkaita ylös on riittävä fyysinen valmius. Poikkeuksena oli köysiverkko, jonka kiipeäminen vaati hieman enemmän lihastyötä.
Saimme vaimoni kanssa pikakurssin turvavälineiden käytöstä ja valjaat laitettiin päälle ihan itse, selkeiden ohjeiden mukaan. Meidän piti näyttää, että osaamme kiinnittää itsemme turvavaijereihin ja läpäistä lyhyt harjoitusrata. Sen jälkeen olimme vapaita seikkailemaan.
Seikkailuradoissa kiivetään yleensä jonkinlaiselle tasanteelle, joka on rakennettu puun rungon varaan, 3-12 metrin korkeuteen. Rata kulkee puusta puuhun ja välissä on aina jonkinlainen haastava reitti. Se voi olla kiikkerä ja silta, pitkä vaijeri, josta liu'utaan toiseen päähän tai vaikkapa tyhjä väli, josta on loikattava yli toiselle tasanteelle. Haasteita on paljon muunkinlaisia, mutta pääasiassa niihen liittyy tasapainottelua tavalla tai toisella.
Kypärä, valjaat ja dorka asento. Valmiina horjumaan tieni läpi seikkailuradan.
Vaikeimmalla radalla oli jo vähän vaikeampia ongelmia, kuten köysirata, jossa on kolme vierekkäistä köyttä. Yksi keskimmäinen köysi on ylämäki ja laidassa olevat köydet menevät alamäkeen. Köysien leikkauskohdassa meni sormi suuhun, kun köysistä pitelevät kädet alkoivat olla samalla tasolla, kuin jalat. Raajat alkoivat heilua ja täristä tasapainoa hakiessa ja pelkäsin oikeasti putoavani valjaiden varaan.
Puhuimme henkilökunnan kanssa kun palautimme välineet ja he kertoivat, että puistoon ollaan rakentamassa 'mustaa rataa', joka on huomattavasti haastavampi ja lihaskuntoa vaativa. Se sai minut haluamaan palaamaan takaisin, kun rata on valmis.
Puistossa oli tosi hauskaa ja se oli oikein hyvin vietetty pari tuntia. Suosittelen!
Menin sitten ilmoittautumaan syyskuussa järjestettävään Tough Viking -esteratakilpailuun.
Muistan kun tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi Tough Vikingista. Odottelin vaimoni kanssa elokuvan alkamista Lasipalatsissa ja näimme isolla ruudulla pyörivän trailerin kyseisestä juoksutapahtumasta. Tiedätte kyllä: eeppistä musiikkia, paljon hidastettua kuvaa ja testosteronia.
Luonnollisesti aloimme heti harkitsemaan kisaan osallistumista.
Päätimme lopulta kuitenkin siirtää ilmoittautumisen seuraavalle vuodelle ja osallistuimme sen sijaan Mutajuoksuun. Ajattelimme, että noin haastavaan juoksuun voisi ensin vähän valmistautua.
Kooste viime vuoden Tough Vikingista Kaisaniemessä.
Aiomme juosta koko matkan parina, ilman suurempia paineita. Tarkoituksena on ainoastaan selviytyä matkasta ilman, että tarvitsee ohittaa esteitä tai tulla puolikuolleena maaliin.
Tough Viking -esteratakilpailu (5.9.2015)
Töölönlahden ja Eläintarhan lahden ympäristössä
Pituus 12 km
Vähintään 15 estettä
Luvassa on Tough Vikingin kotisivujen mukaan entistä haastavampi kilpailu
On todennäköistä, että olen päässäni liioitellut sitä, miten kova kokemus reitti tulee olemaan. Tähänastiset esteratajuoksut ovat olleet jopa vielä helpompia, kuin mitä kuvittelin. Uskon kuitenkin, että ainakin yhdessä esteessä tulee testattua rajoja. Toisin sanoen, Tough Viking jännittää jonkin verran ja sen takia aion treenata hieman juuri sitä varten. Palaan myöhemmin siihen, miten aion toteuttaa treenini.
Omat tavoitteet
Esteistä selviäminen ilman vaikeuksia (niistä lisää seuraavissa blogikirjoituksissa).
Kohtuullinen juoksuvauhti ilman, että tarvitsee haukkoa henkeä vaahto suupielessä, toisin kuin Manic Runissa.
Hyvän fiiliksen pitäminen alusta loppuun saakka.
Oletko itse ajatellut osallistua vai olitko jo viime vuoden tapahtumassa mukana? Aiotko harjoitella jollain tietyllä tavalla kisoihin? Entä mitä tavoitteita?
Vierailin tässä taannoin ekaa kertaa Taitoliikuntakeskuksessa, joka sijaitsee Helsingin keskustan liepeillä Telakkakatu 8:ssa. Tiesin valmiiksi, että paikassa voi harjoitella mm. parkouria, voimistelua ja vaikkapa voltteja. Toistaiseksi volttien tekeminen ei ole minulla prioriteettilistalla, mutta parkour ja voimistelukyvyt ovat jatkuvasti hitaan työstön alla.
Salilta löytyy erilaisia pehmeitä alustoja, joilla voi harjoitella turvallisesti käsilläseisontoja, kierimisiä ja muita. Lisäksi volttien tekemiseen löytyy omat suorat väylät, joita voi käyttää myös vauhtien ottamisessa hypätessä pehmeälle patjalle. Toisesta päästä salia löytyvät trampoliinit, joita en ollut siihen asti koskaan kokeillut. Hauskaa hommaa, mutta toistaiseksi en uskaltanut muuta kuin hyppiä ylös ja alas. Ehkä voisin joskus opetella tekemään muitakin temppuja. Jotenkin apuvälineen kanssa pomppiminen ei ainakaan vielä inspiroi kovasti. Salilta löytyi myös ainakin voimistelurenkaita, tankoja ja pukki.
Lord of Dance. Muissa kuvissa kieleni oli ulkona. Kukapa tietää, ehkä sillä voi vähän
tasapainottaa eteen kaatumista.
Parkouria pystyy harrastamaan käyttäen kaikkia edellä mainittuja vempeleitä, mutta sieltä löytyy myös isoja laatikoita, joiden päälle voi kiivetä ja yhdessä seinässä on tasanne, johon voi kiivetä joko juoksemalla seinää pitkin tai kiipeämällä köyden tai puolapuiden avulla.
Kun menee tuollaiseen paikkaan, jossa täytyy käyttää niin kovasti omaa mielikuvitustaan, tulee aluksi hieman itsetietoinen olo ja vaikeus päättää mitä tehdä. Yritän normaalisti seurata vain leikkivaistoani ja katsoa ympärilleni. Mitä haluan kokeilla? Tuossa on puomi. Aloitan tasapainottelemalla sen päällä. Minuutin päästä leikin jo pukkista (mistä tuo lyhenne tulee?) treenikaverini kanssa. Vedän muutaman leuan tangossa ja sitten harjoittelen erilaisia kierimisiä.
En ikinä oikeastaan ota tällaisia liikuntakertoja treeninä, vaan hauskanpitona. Kun yksi liike alkaa väsyttää, teen jotain muuta. Näin mieli ja kroppa pysyy tuoreena, eikä liikekään kärsi. Väsyneenä tekniikka alkaa laskemaan kovasti ja taidon harjoittelusta ei ole enää paljon hyötyä.
Aikaa meni sellaiset 1,5 tuntia ihan hujahtaen. Olin oikeasti yllättynyt, kun katsoin kelloa. Haaveilin sen jälkeen, että olisi kiva viettää kokonaisia päiviä vastaavassa paikassa. Välillä voisi syödä ja rentoutua ja sitten taas kokeilla jotain liikettä.
Minusta tällaisia liikuntakeskuksia pitäisi olla enemmänkin. Malmilla on Parkourkeskus joka on myös tosi kiva treenipaikka. Molemmissa on kuitenkin se "ongelma", että pääosa kävijöistä on lapsia. Vipeltäjiä on yleensä niin paljon, että vapaa harjoittelu on usein aika hankalaa. Kyllähän sitä aikuistenkin kanssa tulisi ruuhkaa, mutta lapset ovat tunnetusti vähän vallattomampia ja arvaamattomampia. Lisäksi, parhaaseen aikaan on yleensä ryhmätunteja, jotka varaavat aina tuntuvan osan keskuksesta itselleen. Aikuisillekin on vastaavia tunteja, mutta niitä järjestetään yleensä aika myöhään illalla.
Minusta on kyllä tosi hyvä, että lapset opettelevat liikkumaan tällä tavalla ja siitä on heille varmasti kovasti hyötyä myöhemminkin elämässä. Osa lapsista liikkuikin jo nyt todella taitavasti!
En tiedä mikä tähän olisi sopiva ratkaisu. Lapset rakastavat tuollaisia ympäristöjä ja tosi monet aikuiset sen sijaan vierastavat niitä. Lapset ovat siis tällaisten liikuntakeskuksien parhaita asiakkaita. Ehkä pelkästään aikuisille tarkoitetun keskuksen perustaminen ei ole vielä järkevää.
Pitää vain yrittää sopia joukkoon!
Tässä vielä lyhyt videopätkä, joka tuli otettua melkein vahingossa. Kamerassa on asetus, jolla saa otettua pieniä pätkiä kerrallaan ja ne muuttuvat yhdeksi videoksi. Siitä saa toivon mukaan jonkinlaisen käsityksen Taitoliikuntakeskuksesta.
Oletko itse käynyt Taitoliikuntakeskuksessa? Mikä on oma kokemuksesi paikasta?
Kurkkukipu alkoi päälle viikko sitten sunnuntaina, kun vietin iltaa flunssaa potevan vaimoni kanssa. Oireet olivat tutut. Nieleminen vaikeutui. Kurkussa tuntui välillä lievää kipua ja kuivuutta. Tilanne paheni melkein minuutti minuutilta. Normaalitilanteessa olisin mennyt heti jääkaapille ja ottanut propolista. Sitä ei kuitenkaan sattunut olemaan mukana. Sain kyydin äitini luokse, mutta ensin käytiin kaupassa ostoksilla. Tiesin, että äitini kaapista löytyi jonkinlaisia propolistippoja, mutta halusin ottaa rohtoa mahdollisimman nopeasti, joten kävin katsomassa apteekissa jospa sitä olisi ollut siellä myynnissä. Ei valitettavasti löytynyt. Kun päästiin kaupasta, kurkkukipu oli taas vähän pahempi. Kotiin päästyämme, otin heti teelusikallisen tippoja ja huomasin, että maku ei ollut se, mihin olin tottunut. Katsoin pullon kylkeä ja totesin, että se oli vain 40% propolista ja loput etanolia. Kurkussa oli kyllä lämmin tunne ja se turrutti ihan kivasti kipua pois. En silti tuntenut, että tulehdus olisi hävinnyt, mikä olisi ollut normaalia kunnon propolistipoilla.
Menin tuona iltana takaisin kotiin Helsinkiin ja yöhön mennessä kurkkuni oli jo ihan tulessa. Minulla oli jääkaapissa kirjaimellisesti vain yksi tippa oikeaa propolista ja se tuntui todella hyvältä. Ajoitus oli aivan liian myöhäinen, eikä määrä ollut riittävä. Kokeilin myös valkosipulin ja sinkkipillereiden imeskelyä sekä suolavedellä kurlaamista, mutta mistään ei ollut oikeaa apua. Yleensä jos sairastan, olen poissa pelistä viikon. Kurkkukipu tuo ennenpitkää mukanaan kuumeen ja sitten alkaa yskiminen sekä nuha.
Ajatus sairastumisesta tuntui silloin erityisen veemäiseltä, sillä olin juuri aloittamassa uuden treeniohjelman kanssa ja edessä oli myös Funrunin Mutajuoksu Serenassa. Tiesin, että en aio mennä riehumaan radalle sairaana, joten olin melko varma, että juoksut jäävät juoksematta.
Aamulla kurkkukipu oli vielä pahempi. Aloitin päivän kurlaamalla suolavedellä, johon oli sekoitettu cayannepippuria. Tuntui ikävältä, mutta kurlasin koko lasillisen loppuun. Sitten otin muutaman tabletin sinkkiä ja imeskelin niitä hitaasti. Join myös B-vitamiineja, sekä mineraalisekoitusta. Söin tukevan aamiaisen ja puoleen päivään mennessä huomasin, että kurkkukipu oli kadonnut! Nieleminen oli edelleen vähän vaikeaa, koska limakalvot olivat kärsineet tulehduksessa, mutta kipu oli tiessään.
Nyt en oikeastaan osaa varmasti sanoa mikä minut paransi. Sen tiedän, että tulehdus olisi kestänyt oikeasti useita päiviä. Kitarisani tulehtuvat todella helposti, johtuen lapsuuden sairasteluista ja tulehdus kestää aina vähintään viikon.
Olo oli vielä pari päivää vähän vetämätön ja otin ihan rennosti. Keskiviikkona kokeilin jo treenata kevyesti ja se tuntui hyvältä. Huomasin toipuvani tosi hyvin, vaikkakin yhtenä päivänä jouduin rasittamaan itseäni vähän enemmän ja sen seurauksena sain pienen nuhan ja ajoittaisen yskän.
Minulla on ennestään hyviä kokemuksia cayannepippurivedellä kurlaamisesta, mutta koska otin montaa muutakin rohtoa, en voi varmasti sanoa, mikä lopulta oli tehoaine. Pääasia, että kurkkukipu loppui. Opin kuitenkin sen, että etanolia sisältävään propolistuotteeseen ei kannata laittaa senttiäkään rahaa. Olen käyttänyt menestyksekkäästi ainoastaan SoriaNaturalin Propolista, jota saa ainakin Life-liikkeistä. Joissain tuotteissa on jopa ainoastaan 8% propolista ja loput vettä ja etanolia! Joskus olen suositellut tutuille ja asiakkaille propolista kurkkukipuun, mutta he ovat sanoneet, että aine ei ole tehonnut. Tässä saattaa olla syy. Annoin viime viikolla yhdelle kipeänä olleista kavereistani oikeaa propolista ja kurkkukipu hävisi kuulemma yhdestä maistiaisesta pariksi päiväksi.
Kuva: mutajuoksu.com
Lauantaina oli Mutajuoksu. Minua jännitti hieman, sillä en tiennyt lainkaan mitä odottaa. En ollut koskaan ennen osallistunut juoksutapahtumaan. En varsinaisesti harrasta juoksulenkkejä, eikä tasavauhtinen juokseminen enää jaksa innostaa. Suostuin treenaamaan tapahtumaa varten ainoastaan intervallilenkeillä, jotka kestivät 20-30 minuuttia. Kävin Malminkartanon jätemäellä ja tulin takaisin. Siinä kaikki. Ilmoittautumisen jälkeen laskin ehtiväni tekemään 14 lenkkiä, eli kaksi kertaa viikossa, mutta sain tehtyä niistä vain 6. Tiesin, että radalla tulisi olemaan esteitä, mutta niitä varten en harjoitellut.
Valitsin juoksukengiksi KSO-mallin Vibram FiveFingersit, sillä ne ovat kevyet, eivätkä aiheuta ylimääräistä nilkkojen muljahtelua epätasaisessa maastossa. Noiden kenkien huonoksi puoleksi voisin mainita huonon pitävyyden ja minimaalisen suojan iskuja vastaan. Ajattelin kuitenkin, että ketterät ja vapautetut jalat loukkaantuvat epätodennäköisemmin kuin paketoidut ja kömpelöt. Reitillä oli aika paljon mutaa, enkä nähnyt, että tavallisilla juoksukengillä olisi ollut yhtään pitävämpi ote alustasta.
Ostin itselleni elämäni ensimmäiset juoksuhousut, eli sellaiset trikoot, jotka ulottuvat polven yli. En koskaan uskonut tekeväni sellaista ostosta, mutta ajatus mutaisten ja märkien verkkareiden kanssa juoksemisesta puistatti sen verran, että olin valmis tekemään pienen investoinnin.
Osallistuimme HC-sarjaan, joka oli Kilpasarjaa 3 km pitempi (ei ehkä edes ollut, mutta siitä lisää alempana). Osallistujia oli vain n. 150 henkeä ja päällisin puolin koko porukka näytti hyväkuntoiselta ja aktiiviselta. Kuulin joltain, että mitä rempseämpi tapahtuma, sitä kirjavampi joukko osallistujia.
Juoksuseuranani oli vaimoni, joka on ehtinyt osallistumaan jo aika moneen juoksutapahtumaan. Hänkin oli vielä toipumassa flunssasta, mikä tarkoitti yskänkohtauksia ja tukkoista nenää. Vaimoni oli silti jo mennyt akuutin vaiheen yli ja uskalsimme lähteä kisaan ilman pelkoa jälkisairaudesta.
Kuva: mutajuoksu.com
Lähtö alkoi rampilla, joka piti ylittää 'köyden' avulla. Merkkiäänen jälkeen väki alkoi vyöryä esteen yli kuin muurahaiset, uskomattomalla nopeudella. Kun pääsin itse esteelle, huomasin miten yllättävän helppoa nousu oli. Joku kaatui ylempänä ja koko letka joutui odottamaan. Toisesta päästä pääsi liukumäkeä alas.
Sitten alkoi hölköttely. Sainoin vaimolleni suunnilleen kolmen minuutin jälkeen "olen jo nyt tylsistynyt". Olin unohtanut miten paljon oikeasti inhoan hölkkäämistä. Minulla oli vielä muutamia vuosia sitten tapana juosta lenkkiä monta kertaa viikossa, mutta se jäi vähitellen pois. Nykyään juoksen jos minun pitää ehtiä johonkin paikkaan nopeammin tai jos se on osa jonkinlaista intervallitreeniä tai luonnollista liikkumista. Sanoisin silti, että juoksen 5-6 päivänä viikossa vähintään jonkin verran.
Esteitä olisi saanut minun makuuni olla enemmänkin. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että reitin haasteena olivat mäet, eivätkä niinkään esteet. Esteet olivat pelkkiä hidasteita. Reitti ei venyttänyt juoksijoiden letkaa riittävästi, joten ensimmäisillä esteillä sai aina jonottaa.
Mäet olivat sen sijaan jyrkkiä ja niitä oli paljon. Etenkin yksi mäki oli niin jyrkkä, että sen loppupätkällä kannatti ennemmin mennä neljällä raajalla, kuin juosten. Siinä mielessä valitsin hyvän lenkkipolun itselleni, sillä Malminkartanon huippu on täynnä vastaavia mäkiä.
Emme voineet mennä kovinkaan nopeaa vauhtia, sillä vaimoni nenä oli sen verran tukossa, että hengittäminen oli vaikeaa. Kävelimme jyrkimmät mäet ja otimme muutenkin aika rennosti. Oma impulssini olisi ollut pyyhältää vauhdilla eteen päin etenkin mäissä ja esteissä. Vaimoni kuitenkin huomautti viisaana, että minullekin tekee ihan hyvää pitää itseäni aisoissa, sillä olen vasta toipunut flunssasta. Hän oli tietenkin oikeassa.
Tulimme maaliin suunnilleen keskimmäisten joukossa, eli emme olleet hidastelusta huolimatta edes viimeisten joukossa. Jokainen sai mitalin kaulaan ja kenkäpesun.
***EDIT*** Olimme 97. ja 98., eli ei sentään keskimmäisten joukossa. Juoksijoita oli 136, joista 9 ei saanut aikaa.
Jälkifiilistelyt
Tapahtuma oli mielestäni aika hyvin järjestetty ja paikalla oli ihan kiva tunnelma. Meidän lähdössämme ei ollut silti niin paljon porukkaa, että tunnelma olisi ollut kovin tiivis. Reitti oli kiva, mutta monet olivat sitä mieltä, että se ei voinut mitenkään olla 8 km. Yksi tuttavani mittasi kellonsa GPS:llä, että matkaa olisi tullut päälle 6 km. Mietimme porukalla, että ehkä reitin mäkisyys vaikutti asiaan, sillä GPS mittaa matkan linnuntietä. Tulimme silti siihen tulokseen, että se ei voi mitenkään selittää 3 km eroa.
Katsoimme vaimon kanssa HC Mutajuoksun karttaa kotosalla ja katsoimme, että reitin alussa oli sinisellä merkitty pätkä, jota emme varmasti juosseet, eikä kyllä kukaan muukaan meidän ympärillämme. Ehkä tuo pieni oikaisu vaikutti matkan pituuteen. Jos tuo pätkä kuului lopulliseen reittiin, sitä ei oltu siinä tapauksessa merkitty kunnolla, enkä usko, että kukaan juoksi sitä kautta.
Mutajuoksun kotisivuilla sanotaan, että karttaan on tullut muutoksia, mutta reitille merkitty sininen pätkä näkyi siinä vielä sunnuntaina (juoksusta seuraavana päivänä). Tänään (maanantaina) kartta on muuttunut, eikä pätkää näy. Veikkaan, että juoksimme kaikki vähän päälle 6 km.
Kritisoin järjestelyitä vielä juoksureitin ainoan juomapisteen sijoittamisesta. Se oli nimittäin aivan heti kylpyvaahtoesteen jälkeen. Kuvittele, että tulet yltä päältä vaahdossa pöydän ääreen ja katsot, että millä raajalla saisi mukin käteen niin, että se ei olisi ihan saippuassa. Sitten pitää painaa vesitonkan napista, joka on edellisten juoksijoiden jäljiltä myös aivan vaahdossa. Sen jälkeen laitat kupin huulillesi ja toivot että leuassa oleva vaahto ei pääse suuhun. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta maistoin saippuaa vedessäni.
Kaikenkaikkiaan tapahtumasta jäi tosi positiivinen fiilis ja olo oli lopuksi mahtava. Juoksun jälkeen pääsi suihkuun ja saunaan, mikä oli tosi hyvä juttu. En ollut yltä päältä mudassa, vaikkakin kengät olivat kyllä pesun tarpeessa.
Juoksun aikana tein joitain huomioita muista juoksijoista ja omasta pärjäämisestäni, sillä en voi itselleni mitään. Kuten jo aiemmin mainitsin, osallistujat olivat keskivertoa paremmassa kunnossa. Suurin osa oli varmasti paremmassa juoksukunnossa, kuin itse olin. Huomasin kuitenkin, että esteiden ylittäminen tuotti suurimmalle osalle vaikeuksia. Esim. tavallisen puomin ylitys meni tosi hankalasti ja vähän epäturvallisen näköisesti lähes kaikilla. Luulen että tämä johtuu ihan vain siitä, että liikkumiseen ei ole kuulunut parkourin tyylistä leikkimistä.
Puomin voi ylittää paljon helpommin, kuin heittämällä jalan vaivalloisesti pituuttaan puomin päälle ja sitten halata puomia ja vierähtää varovaisesti toiselle puolelle. Se on hidasta, tilaa vievää ja altistaa sääret sekä polvet kolhuille. Tarkoituksena ei ole vähätellä muiden suorituksia, mutta ajattelen väkisinkin, että osallistujat olisivat pystyneet paljon parempaan ihan vain 5 minuutin pikakurssilla. Vaimoni kokeili seuraavana päivänä turvallisempaa ylitystekniikkaa ja myönsi, että yksinkertainen muutos teki liikkeestä nopeamman ja mukavamman.
Katso videolta miten Safety Vault tehdään ja ruleta seuraavassa Mutajuoksussa.
Yläpuolella olevalta videolta voi oppia miten ylitettäviä esteitä kannattaa lähestyä. Jos este on korkeampi, voit hypätä molempien käsien varaan ja nostaa sitten toisen päkiän esteen päälle.
Toisena asiana tuli mieleen itse juokseminen. Pelkkä tasavauhtinen lenkkeily tasaisessa maastossa on ihan hyvä pohja juoksukunnolle, mutta tapahtuman reitin suurimpana haasteena ovat sen mäet. Niissä tarvitsee hyvän hapenottokyvyn lisäksi voimaa. Lihaskuntotreenistä on siis tässäkin asiassa hyötyä. Erilaiset kyykyt, maastavedot ja etuheilautukset toimivat hyvin. Ahkeralla voimatreenillä mäkisprintteihinkin saa enemmän vauhtia.
Innostuin tapahtumasta sen verran, että seuraavana vuonna olisi kiva ainakin yrittää päästä jonkinlaiselle sijalle. Saa nähdä. Juoksulenkkien tekeminen on edelleen itselleni hieman vastenmielistä touhua.
Katsoin tässä suunnilleen viikko sitten Ido Portalin haastattelun, joka oli tällä kertaa Londonreal puheohjelmassa. Vaikka jakso kestää melkein kaksi tuntia, katsoin sen seuraavana päivänä uudestaan. Seuraavaksi patistin vaimoani katsomaan sen (olemme nyt suunnilleen puolessa välissä, sillä hän katsoo sitä 10-15 min pätkissä). Jaoin videon myös PrimiFit:in Facebook-sivuilla ja Idon sanoma on muhinut päässäni jo viikon.
Video sai minut muistamaan miksi aloitin liikkumisen. Minua inspiroivat voimakkaat ja myyttiset tarinoiden hahmot, jotka ovat fyysisesti ylivertaisia. Halusin olla samaan aikaan voimakas, kestävä ja taitava liikkuja sekä tarvittaessa puolustaa itseäni fyysisesti. Luultavasti tämä kaikki juonsi juurensa siitä, että olen ollut lapsena pienikokoinen ja melkein tikkulaiha. Olen aina kokenut maailman jotenkin potentiaalisesti vaarallisena paikkana ja sen takia jonkinlainen valmistautuminen on tuntunut hyvältä.
Jossain vaiheessa olen mennyt harhaan. Tavoitteenani oli olla hyvä liikkuja. Olen silti keskittynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana lähinnä fyysisen kapasiteetin kehittämiseen. Treenit olivat joko monotonista juoksemista tai yksioikoista voimatreeniä. Vaikka olenkin harrastanut jonkin verran kiipeilyä ja nyttemmin välillä parkouria, ne ovat olleet silti toissijaisessa asemassa voimatreeniin nähden. Olen käynyt kiipeilyseinällä ainoastaan jos voimat ovat riittäneet, enkä ole ajatellut sen häiritsevän muuta treeniä. Järkevää ehkä voimaharjoittelun kannalta, mutta se ei palvele ultimaattista tavoitettani, eli olla hyvä liikkuja!
Ido Portal tunnetaan yleisesti käsilläseisonnoista, sekä flow-liikkumisesta tai floreio art flow:sta, jossa yhdistyvät erilaisen kehonhallinnalliset taidot, voimistelu ja taiteellinen ilmaisu. Nämä ovat kuitenkin vain pieni osa kokonaisuutta.
Floreio art flow video.
Jos olen ymmärtänyt Idon sanoman oikein, liikkuminen on itsessään se kaikista suurin tavoite. Ei erikoistuminen johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuten johonkin urheilulajiin tai varsinkaan perinteiseen voimaharjoitteluun tai kehonrakennukseen.
Kalorien polttaminen on mielestäni alhaisin lähtökohta harrastaa liikuntaa ja sellaisella asenteella liikkuminen on usein negatiivista ja katumuksellista. 'Joudun liikkumaan, koska menin ja söin sitä tai tätä.'
Nykyään (Idon mukaan), fitness on alkanut nousta isommaksi ilmiöksi kuin urheilu, mikä taas on johtanut siihen, että ollaan vielä kauempana kehon käyttämisestä koko sen monimuotoisuudessa. Kärjistäen, urheilu syntyi palvelemaan liikkumista ja fitness syntyi palvelemaan urheilua. Jalkapallossa ja taistelulajeissa sentään liikutaan monimutkaisilla tavoilla ja hallitaan kehoa erilaisissa tilanteisssa, toisin kuin vaikkapa salilla, jossa yritetään eristää liike johonkin tiettyyn kaavaan ja toistamaan sitä uudestaan ja uudestaan.
Sanon jo heti aluksi, että en missään nimessä dissaa salitreeniä, enkä aio edelleenkään lopettaa voimaharjoittelua. Olen vain heräämässä siihen, että lihaskuntoharjoittelun pitäisi valmistaa parempaan liikkumiseen. Mitä varten muuten harjoittelemme? Monet treenaavat tietenkin näyttääkseen paremmalta ja toiset aidosti pitävät salitreenistä itsestään. Se on ihan ok, mutta itse haluaisin olla ennen kaikkea hyvä liikkuja, joten prioriteetteja täytyy muuttaa.
Ido Portalin haastattelu London Realissa.
Mitä liikkuminen sitten on Idon mukaan? Suosittelen katsomaan videon. Tee se vaikka osissa, jos sinulla ei ole käyttää kahta tuntia aikaa liikunnasta filosofointiin. Haastattelun voi mielestäni myös kuunnella ilman videota, jos et pysty tuijottamaan ruutua niin kauaa yhteen menoon.
Tässä muutama pointti, joita Ido on maininnut ja joita olen tulkinnut hänen puheistaan. Hyvä liikkuja:
kykenee sopeutumaan jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin
on monipuolinen kyvyiltään
ei ole spesialisti, vaan jokapaikanhöylä
voi harrastaa jonkin aikaa monenlaisia erilaisia lajeja
tutkii liikkumista oman kokemuksen kautta sekä ilmaisista lähteistä, kuten internetistä
käyttää voimaharjoittelua hyödyksi, jotta olisi parempi liikkuja
ei käytä liikuntaa kalorienpolttamiseen, vaan uusien taitojen opetteluun
En sinänsä ihmettele miksi kaikki eivät ole niin innostuneita pumppaamaan rautaa salilla, kun voisi myös harrastaa akrobatiaa, tanssia, voimistella, kiipeillä, parkouroida, pelata tennistä, painia, nyrkkeillä jne. Liikunta ei kuitenkaan rajoitu vain erilaisiin urheilulajeihin, vaan oman kehon hallintaan ja itsensä fyysiseen ilmaisemiseen, sekä sosiaaliseen liikkumiseen. Sosiaalinen liikkuminen ei ole välttämättä sitä, että joukossa jumpataan ohjaajan tahtiin. Sosiaalisuus vaatii jonkinlaista henkilökohtaisuutta ja se syntyy tilanteesta, jossa reagoidaan toisen tekemisiin. Polttopallo, kamppailulajit ja joukkuepelit ovat kaikki esimerkkejä sosiaalisesta liikkumisesta. Idon youtube-kanavalta voi katsoa myös videoita, joissa näytetään erilaisia parin kanssa tehtäviä harjoituksia.
Kaikki tämä tuntuu itsestänikin jotenkin vaikeasti lähestyttävältä ja isolta. Miten voin aloittaa? Mitä liikkuminen oikeastaan sitten on?
Hanki ainakin jonkinlainen liikkuvuus, peruskunto ja perus voimataso, joka mahdollistaa turvallisen monimutkaisemman liikkumisen.
Opettele joukko erilaisia perus liikekaavoja, kuten kyykky, askelkyykky, lonkkasarana, työntäminen, vetäminen, roikkuminen, rangan ja lapojen hallinta, ryömiminen jne. Nämä peruskaavat kaipaavat usein sohvaperunoilla harjoitusta.
Aloita erilaisten lajien harrastaminen ja kehitä siten itseäsi monipuolisemmaksi liikkujaksi. Ido mainitsi käyvänsä välillä kiipeilemässä ja joskus taas modernin tanssin tunnilla. Opi uusia tapoja liikkua ja pidä hauskaa.
Kävin juuri muutama tunti sitten kokeilemassa bolognalaista miekkailua. Olin jo viime vuonna kiinnostunut harrastuksesta, mutta haastattelu sai minut tarttumaan toimeen. Olkoon se selkeä askel parempaan suuntaan. Liikkumisestani on puuttunut muutenkin lähes kokonaan sosiaalisuus. Porukassa treenaamisessa on kyllä puolensa.
Olen itse vasta muuttamassa ajattelutapaani, joten kirjoitan näitä ajatuksia lähinnä itseäni varten. Toivottavasti kipinä iskee myös muihin. Suosittelen edelleen katsomaan haastattelun, sillä inspiroivin sanoma tulee tohkeissaan olevan herra Portalin suusta.
